Vertaistukiryhmä

Toisinaan viikko alkaa menemällä perä edellä puuhun. Tää viikko alkoi juuri niin. Aamu oli äärettömän vaikea, mä en päässyt sängystä ylös ajoissa. Koska olin aikataulustani myöhässä, päätin hakea aamukahvin työmatkalla. Motarilla ajoin ajatuksissani kahvilan ohi. Liikenne pysähtyi kuin seinään ennen kehä kolmosta. Lähdin kiertämään Vihdintien kautta ja jumitin kaikissa liikenne-valoissa. Soitin himaan ja kävin kehitys-keskustelua puolisoni kanssa. Hain kahvin ärrältä työpaikan läheltä ja rynnistin kohti päivän ensimmäistä palaveria, josta tietysti myöhästyin. Työpäivä oli tooosi syvältä. Keittiökin oli pilannut jälkiruuan lisäämällä mustikkarahkaan talkkunajauhoja. Joo mä tiedän, että toi on tosi pikkusieluista, mutta välillä nää mitättömät asiatkin saa suunnattomat mittasuhteet. Mua potutti jo niin paljon, että mua potutti potutus. Töissä yritin tosissani pohtia vastausta kehityskeskustelulomakkeen kysymykseen voimavaroistani. En löytänyt vastausta. Ja kyllä, mä olen todella onnellinen, että mulla on töitä.

Työpäivä venyi, myöhästyin puutyökurssilta. Miten mahtavaa oli kuitenkin päästä mukavien ihmisten kanssa keskustelemaan ja nauramaan. Sen lisäksi, että koin onnistumisen tunteita rentouduin ja sain  vertaistukea huumorintajuiselta porukalta. Ihan mahtavaa! Ei harmittanut edes se, että höyläpenkin kannesta tuli 5mm liian ohut johtuen tasohöylällä tapahtuneesta mittavirheestä.

Lopulta löysin vastauksen voimavaroista. Työssäni auttaa jaksamaan työn vastapaino eli vapaa-aika. Omilla käsillä tekeminen ja se, että saan jotain käsin kosketeltavaa aikaan tuo onnistumisen tunteen. Sen koen liian harvoin ansiotyössä.